Tunnen olevani melkoisen voimaton kirjoittamaan tästä aiheesta. Silti se tuli mieleeni. Voisin kertoa omasta elämästäni, miten olen rakkauden kokenut. Nuorena olin kova ihastumaan. Muistan ensimmäiset ihastumiseni jo päiväkerhoajoilta, eli alle kouluikäisestä. Ala-asteella saatoin olla jo melko pitkäänkin ihastunut samaan poikaan ja yläasteella ihastukset sen kuin piteni, eli saatoin olla monta vuottakin ihastunut samaan. Mutta olin arka ja ujo. En halunnutkaan muuta kuin ihailla kaukaa ja hyvä niin.

Taisin olla melkein kuusitoista ja ensimmäistä kertaa hieman kännissä, kun suutelin ekan kerran. En edes tiedä miksi juuri sitä ihmistä. Se jatkui pari illanviettoiltaa. Ehkä kokeilunhalusta. Myöhemmin olen aina silloin tällöin törmännyt tähän mieheen, asummehan samalla paikkakunnalla, ja väistämättä tulee mieleeni että tunnistaako tai muistaako hän minua vielä. En aio ottaa asiaa puheeksi, eikä sillä ole enää mitään väliäkään. En koskaan ollut edes ihastunut tähän mieheen.

Olin 18 kun kohtasin tulevan lasteni isän. Se ei sujunut mutkattomasti, mutta ihastuin ihan liian nopeasti ja rakastuinkin. Olin niin otettu kun ensimmäistä kertaa joku oli kiinnostunut minusta. Kokematon kun olin. Monta mutkaa oli matkassa ja meni yli vuosi, ennenkä aloimme seurustelemaan kunnolla. Jälkikäteen ajatellen hän ei ihmisenä ollut oikein sopiva minulle. Vuosien varrella ongelmat korostuivat ja lisääntyivät. Nuorena sitä vaan oletti että toinen muuttuu joksikin sellaiseksi mitä minä haluan. Tai en tiedä mitä ajattelin, meninkö vain soitellen sotaan. Kuitenkin luulin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni oikein rakastunut ja valmis menemään naimisiin, kuten teinkin, mutta nykyisellä elämänkokemuksella en olisi ikinä tätä miestä valinnut. Mutta seurauksena tästä kaikesta on kuitenkin meidän ihanat lapset, joten kaikesta on seurannut jotain hyvääkin, vaikkei aina tiedä tai ymmärrä mikä kaiken tarkoitus on. Ero tuli tästä liitosta 18 aviovuoden jälkeen ja hyvin painavista syistä.

Seuraava rakkaus? No, joitain viritelmiä vuosien varrella oli eron jälkeen. Aloin olla mielestäni hyvin tietoinen siitä mitä halusin ja mitä en halunnut. Minulla oli oikein konsepti siitä mitä halusin. Elämääni tuli salaman lailla mies, joka täytti vaatimukseni. Sananmukaisesti täytti, koska hän halusi miellyttää minua omista tarkoitusperistään käyttäen sitä kaikkea lopulta minua vastaan. Minä olin otettu siitä kaikesta miten hän miellytti minua, siitä vauhdista millä kaikki eteni ja siitä kaikesta miten nopeasti me kaiken saimme järjestykseen. Mutta kohta toisen avioitumisen jälkeen miehestä paljastui sairas kiusantekijä, henkisen ja lopulta fyysisenkin kiusanteon mestari, jota oli vaikea ulkopuolisille todistaa, jota tuomarinkin oli vaikea nähdä. Kymmenen kuukautta vihkimisen jälkeen olin sen tosiseikan edessä, että laitoin jälleen eropaperit vetämään. Olin nainut jotain sellaista jota ei ollut olemassakaan! Halusin niin kiihkeästi saada elämäni jälleen kuntoon, lapsille isänmallin, kodin ja kaiken hyvän.

Ei mennyt kauaakaan, kun tuli uusi vakavampi seurustelusuhde. Sitä ei kaikki ymmärrä, sukkeluuttani. Mutta olinhan jo aiemmin ehtinyt surra edellisen liiton pois. En ole sentään niin tyhmä, että ummistaisin silmäni ja jäisin mahdottomuuteen.

Tämä viimeisin suhde... En odottanut mitään, en vaatinut mitään, en edes tiennyt mitä tarkalleen enää halusin. Lähdin siihen antaen uudelle ihmiselle mahdollisuuden, hyväksyen hänet sellaisena kuin hän on, antaen tilaa hänelle, katsoen hetken kerrallaan miten menee, ilman mitään aikatauluja. Meni kolmisen viikkoa kun tämä mies sanoi jo rakastavansa minua ja minä olin ällikällä lyöty, kun kuvittelin jotain ihan muuta. Eikä mennyt juurikaan sen kauempaa kuin minä itse olin samassa tunnetilassa, vaikkakin säästelin sanojani vielä vahingoista viisastuneena. Kaikki eteni kuin juna raiteillaan. Kaikki meni hyvin. Luottamus syntyi ja kasvoi. Kummallakaan ei ollut kiire minkään asian kanssa. Kummallekin oli pelisäännöt selvät. Työt, lapset ja moni muu asia asetti omat vaatimuksensa seurustelulle, kuten myöskin välimatka. Mutta se on toiminut. Meni kymmenen kuukautta kunnes tuli ensimmäinen riita. Se selvitettiin. Sen jälkeen ei taas ole riitoja ollutkaan. Taannoin vietimme ensimmäistä vuosipäiväämme. Asiat on hyvin. Koko loppuelämä odottaa, kaikki on avoimena ilman aikatauluja, kummallakin on oma vapaus, vaikka vakavasti seurustelemmekin ja on vain hyvä olla. Tätä minä vihdoinkin kutsuisin Rakkaudeksi. Koska aina kun luulen että nyt on rakkausmittari täynnä, tulee sitä rakkautta jostain vain lisää. Oikea rakkaus kasvaa edetessään ja se pyrkii tekemään toiselle hyvää silkasta rakkaudesta. Oikea rakkaus kunnoittaa toista ja välttää loukkaamasta peruuttamattomasti. Oikea rakkaus sananmukaisesti kipinöi. Se ikävöi. Tuli syttyy välillämme hyvinkin vähästä. <3 Kaikki ne fraasit ja Raamatunkohdat, mitä ikinä on sanottu rakkaudesta, on kokemukseni perusteella täyttä totta!