Tunnen olevani melkoisen voimaton kirjoittamaan tästä aiheesta. Silti se tuli mieleeni. Voisin kertoa omasta elämästäni, miten olen rakkauden kokenut. Nuorena olin kova ihastumaan. Muistan ensimmäiset ihastumiseni jo päiväkerhoajoilta, eli alle kouluikäisestä. Ala-asteella saatoin olla jo melko pitkäänkin ihastunut samaan poikaan ja yläasteella ihastukset sen kuin piteni, eli saatoin olla monta vuottakin ihastunut samaan. Mutta olin arka ja ujo. En halunnutkaan muuta kuin ihailla kaukaa ja hyvä niin.

Taisin olla melkein kuusitoista ja ensimmäistä kertaa hieman kännissä, kun suutelin ekan kerran. En edes tiedä miksi juuri sitä ihmistä. Se jatkui pari illanviettoiltaa. Ehkä kokeilunhalusta. Myöhemmin olen aina silloin tällöin törmännyt tähän mieheen, asummehan samalla paikkakunnalla, ja väistämättä tulee mieleeni että tunnistaako tai muistaako hän minua vielä. En aio ottaa asiaa puheeksi, eikä sillä ole enää mitään väliäkään. En koskaan ollut edes ihastunut tähän mieheen.

Olin 18 kun kohtasin tulevan lasteni isän. Se ei sujunut mutkattomasti, mutta ihastuin ihan liian nopeasti ja rakastuinkin. Olin niin otettu kun ensimmäistä kertaa joku oli kiinnostunut minusta. Kokematon kun olin. Monta mutkaa oli matkassa ja meni yli vuosi, ennenkä aloimme seurustelemaan kunnolla. Jälkikäteen ajatellen hän ei ihmisenä ollut oikein sopiva minulle. Vuosien varrella ongelmat korostuivat ja lisääntyivät. Nuorena sitä vaan oletti että toinen muuttuu joksikin sellaiseksi mitä minä haluan. Tai en tiedä mitä ajattelin, meninkö vain soitellen sotaan. Kuitenkin luulin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni oikein rakastunut ja valmis menemään naimisiin, kuten teinkin, mutta nykyisellä elämänkokemuksella en olisi ikinä tätä miestä valinnut. Mutta seurauksena tästä kaikesta on kuitenkin meidän ihanat lapset, joten kaikesta on seurannut jotain hyvääkin, vaikkei aina tiedä tai ymmärrä mikä kaiken tarkoitus on. Ero tuli tästä liitosta 18 aviovuoden jälkeen ja hyvin painavista syistä.

Seuraava rakkaus? No, joitain viritelmiä vuosien varrella oli eron jälkeen. Aloin olla mielestäni hyvin tietoinen siitä mitä halusin ja mitä en halunnut. Minulla oli oikein konsepti siitä mitä halusin. Elämääni tuli salaman lailla mies, joka täytti vaatimukseni. Sananmukaisesti täytti, koska hän halusi miellyttää minua omista tarkoitusperistään käyttäen sitä kaikkea lopulta minua vastaan. Minä olin otettu siitä kaikesta miten hän miellytti minua, siitä vauhdista millä kaikki eteni ja siitä kaikesta miten nopeasti me kaiken saimme järjestykseen. Mutta kohta toisen avioitumisen jälkeen miehestä paljastui sairas kiusantekijä, henkisen ja lopulta fyysisenkin kiusanteon mestari, jota oli vaikea ulkopuolisille todistaa, jota tuomarinkin oli vaikea nähdä. Kymmenen kuukautta vihkimisen jälkeen olin sen tosiseikan edessä, että laitoin jälleen eropaperit vetämään. Olin nainut jotain sellaista jota ei ollut olemassakaan! Halusin niin kiihkeästi saada elämäni jälleen kuntoon, lapsille isänmallin, kodin ja kaiken hyvän.

Ei mennyt kauaakaan, kun tuli uusi vakavampi seurustelusuhde. Sitä ei kaikki ymmärrä, sukkeluuttani. Mutta olinhan jo aiemmin ehtinyt surra edellisen liiton pois. En ole sentään niin tyhmä, että ummistaisin silmäni ja jäisin mahdottomuuteen.

Tämä viimeisin suhde... En odottanut mitään, en vaatinut mitään, en edes tiennyt mitä tarkalleen enää halusin. Lähdin siihen antaen uudelle ihmiselle mahdollisuuden, hyväksyen hänet sellaisena kuin hän on, antaen tilaa hänelle, katsoen hetken kerrallaan miten menee, ilman mitään aikatauluja. Meni kolmisen viikkoa kun tämä mies sanoi jo rakastavansa minua ja minä olin ällikällä lyöty, kun kuvittelin jotain ihan muuta. Eikä mennyt juurikaan sen kauempaa kuin minä itse olin samassa tunnetilassa, vaikkakin säästelin sanojani vielä vahingoista viisastuneena. Kaikki eteni kuin juna raiteillaan. Kaikki meni hyvin. Luottamus syntyi ja kasvoi. Kummallakaan ei ollut kiire minkään asian kanssa. Kummallekin oli pelisäännöt selvät. Työt, lapset ja moni muu asia asetti omat vaatimuksensa seurustelulle, kuten myöskin välimatka. Mutta se on toiminut. Meni kymmenen kuukautta kunnes tuli ensimmäinen riita. Se selvitettiin. Sen jälkeen ei taas ole riitoja ollutkaan. Taannoin vietimme ensimmäistä vuosipäiväämme. Asiat on hyvin. Koko loppuelämä odottaa, kaikki on avoimena ilman aikatauluja, kummallakin on oma vapaus, vaikka vakavasti seurustelemmekin ja on vain hyvä olla. Tätä minä vihdoinkin kutsuisin Rakkaudeksi. Koska aina kun luulen että nyt on rakkausmittari täynnä, tulee sitä rakkautta jostain vain lisää. Oikea rakkaus kasvaa edetessään ja se pyrkii tekemään toiselle hyvää silkasta rakkaudesta. Oikea rakkaus kunnoittaa toista ja välttää loukkaamasta peruuttamattomasti. Oikea rakkaus sananmukaisesti kipinöi. Se ikävöi. Tuli syttyy välillämme hyvinkin vähästä. <3 Kaikki ne fraasit ja Raamatunkohdat, mitä ikinä on sanottu rakkaudesta, on kokemukseni perusteella täyttä totta!

 

 

 

Suoraan sanottuna olen monesti ihmetellyt ihmisten huonoa itsetuntoa. Ei tarvitse kuin katsoa televisiosta kansainvälisiä naisten uudistamisohjelmia, jossa tehdään uusi meikki, kampaus ja vaatetus, niin ihmetys herää. Moni häpeää itsessään jotain kohtaa ja tekee siitä elämää isomman kysymyksen. Pukeutuu mustaan tai harmaaseen tai ruskeaan, tai muodottomaan säkkiin. Tekee kaikkensa ollakseen huomaamaton. Hiukset saattaa roikkua tai olla vain ponnarilla, kasvot meikittömät. Vielä jos hiellekin haisee!!! Nooh, tämä vähän kärjistetysti sanottuna. En suinkaan kannata ylitseampuvaa ruumiinpalvontaa, siten että olisi anorexia tai bulimia, tai keho kauttaaltaan tatskattu, että paino tai muskelit olisi se tärkein juttu. En kannata edes ns. turhia kauneusleikkauksia. Ymmärrän jos niille on lääketieteellinen tarve. Silloin homma ampuu taas toiselta laidalta yli. Mutta sellainen kultainen keskitie. Että jokainen kykenisi rakastamaan itseään, olisi sinut itsensä kanssa, tietoinen huonoista puolistaan, mutta hyväksyisi ne. Keskittyisi korostamaan hyviä puolia itsessään. Ihmisestä tekee mielestäni kauniimman pelkästään hymy, tai se että ihminen kantaa ryhtinsä ylväästi. En tarkoita leuhkasti, vaan sillä lailla että ihmisestä näkee että hän on ok, eli tulee toimeen itsensä kanssa, kuten myös kanssaihmisten. Monesti kehonkieli kertoo estoista, torjumisesta tai pidättyvyydestä. Sillekin voi olla taustansa menneisyydessä. Toisen reviirille ei pidä luvatta mennä. Monesti varsinkin miehet pyrkivät koskettelemaan naisia luvatta. Eivätkä välttämättä usko kieltojakaan, vaan toistaa saman monesti. Se on naisen esineellistämistä, objektina pitämistä, ei suinkaan välittämistä toisesta tai kunnioittamista. Meitä ihmisiä on niin moneksi. Toinen voi olla voimakas, eikä pidä minään erilaisia tapauksia. Toinen taas on herkkä ja saattaa pohtia kokemuksiaan päiväkaudet. Pitää ymmärtää että meillä on erilainen kasvatus, kotiolot, ihmissuhteet, parisuhteet. Pitää pyrkiä löytämään toisista ihmisistä hyvää ja kannustamaan heitä positiivisesti eteenpäin. Se kannattaa ja maksaa aina itsensä takaisin.

 

Päätin noudattaa omia oppejani ja elää tässä ja nyt ja aloittaa kirjoittamisen klo 03:30 juhannusviikon tiistaiyönä! Minä yökyöpeli tietenkin nukuin aamupäivällä univelkojani pois ja nyt sitten olen omimmillani näin yöaikaan. Tein tapani mukaan käsitöitä sohvalla ja kerrankin aloin suunnitella ihan omaa käsityömallia. Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta alku ainakin näyttää hyvältä. Pitää joku toinen kerta kirjoittaa juttu käsitöistä, mutta nyt ajattelin kirjoittaa jostain muusta.

Tili tupsahti tilille puoliltaöin ja meikäläinen tapansa mukaan halusi päästä heti rahoistaan eroon ja piti laskunmaksusession. Pelkästään sähkölaskuihin meni noin 460 e, mikä tuntuu valtavalta! Hermostuinkin tuossa toukokuussa laskuihini ja päätin vaihtaa sähköyhtiötä. Niinpä nyt tulikin sitten loppulaskukin entisestä ja maksoin sen takia niin paljon sähköstä tässä kuussa. Uusi yhtiö on todellakin uusi, eli ei vissiin kauaa ole vielä sähköä myynyt ja sen hinta on sidottu pörssiin ja saattaa hieman vaihdella, mutta se on luonnonmukaista ja vertailussa se oli halvin kaikista. Toivon että se vaikuttaisi sekä sähkölaskuun että siirtomaksuihin. Viime kesänä oli muutaman kuukauden sähkönsiirto ilmaista, mikä oli mukava juttu. En tiedä miten se asia menee tänä vuonna.

Tuntuu kyllä ikävältä se että eläminen on niin kallista. Suomen talous on kuralla ja meitä pienipalkkaisia sakotetaan ihan loputtomiin. Palkat ei nouse, elinkustannukset kyllä, eli ostovoima heikkenee. Se ei tunnu kovin motivoivalta. Emme tiedä koska pääsemme eläkkeelle, tai pääsemmekö ollenkaan, tai paljonko saamme eläkettä, tai saammeko ollenkaan. Me suomalaisetkin tunnumme olevan niin kovin eriarvoisessa asemassa nykyään. Toiset syntyvät kultalusikka suussa, toiset menestyvät omin voimin, mutta heitä ei jokatapauksessa juurikaan hetkauta mitkään talousasiat, koska he pärjäävät kyllä. Toista on sitten niillä, jotka taistelevat vuodesta toiseen pärjäämisen rajoilla. En yhtään ihmettele, että ihmiset luovuttaa, masentuu, eivät jaksa, jos he eivät nää mitään valoa tunnelin päässä. Jotkut eivät voi edes juurikaan vaikuttaa tuloihinsa ja menoihinsa, esim. eläkeläiset. Ei varmastikaan ole kovinkaan mukavaa olla kipeä ja hankkia vähistä rahoistaan lääkkeitä. Kaikilla ei ole varaa mennä edes lääkäriin ja ostaa määrättyjä lääkkeitä. Olen itse perin huolissani vanhustenhoidosta. Kotihoitoa suositaan, mutta resursseja sinne ei ole lisätty. Hoitajat eivät ole tyytyväisiä siihen miten huonosti he ehtivät työtänsä hoitaa. Ja tietotekniikka on vallannut hoitoalaakin ja sen sijaan että se säästäisi aikaa, tuntuu se olevankin melkoinen aikasyöppö. Koneiden pitäisi olla työpaikoilla mahdollisimman tehokkaita, jotta ne toimisivat nopeammin ja kylläpä potilastietojärjestelmissäkin olisi kehittämistä, ettei kirjaaminen menisi aina vain monimutkaisemmaksi, mitä se tuntuu nykyään menevän. Pitää ulkoa muistaa laittaa täppää sinne ja tänne ja tehdä kaikki oikeassa järjestyksessä ja eri lehdille ja eri otsikoiden alle. Yhtä hidasta sieltä on myöskin tietoa etsiä.

Miten itse olen säästötalkoisiin osallistunut? Tuntuu, että näin pienituloisena yksinhuoltajana menee hirveästi veroja. Nyt puhutaan että pitäisi pidentää työaikaa ja työuraa. Että lomarahoja leikattaisiin. Että arkipyhiä poistettaisiin. Jne, jne. Minun tuloihini kyseiset muutokset ainakin toisivat ison loven, enkä toivo sitä. Yksi osa työssäjaksamista on ollut mm. se, että arkipyhät ovat hieman keventäneet muuten raskaita työvuorolistoja. Eikä ne lisätkään pahaa tee, sillä ne ovat merkittävä osa hoitajien pienistä tuloista. Ei sitä tiedä paljonko lomiakaan tulevaisuudessa saa pitää. Kaikkiastaan ala on Soten myötä melkoisessa myllerryksessä, Kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Elääkseni tässä hetkessä koitan olla ajattelematta liikaa etukäteen. Muuten yksinhuoltajan elatusmaksuja ja lapsilisiä on leikattu. Välillisesti maksan sitten enemmän ruuasta, sähköstä, autoilusta jne. En ymmärrä sitäkään miksi juuri autoilusta pitää loputtomasti rangaista. On vaatimus että työssäkäyntialue on 80 km. Täällä maalla ei pääse yhtään mihinkään julkisilla kulkuneuvoilla, ei vaikka olisi säännöllisetkin työajat. On pakko olla se auto ja mieluiten sen verran hyvä, että se pelittää luotettavasti. Mites kaikki työttömät hakee töitä, jollei ole kulkuneuvoon varaa ja olisi pakko lähteä kauas töihin?!?

Sitten subjektiivinen päivähoito-oikeus... Se on asia, jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. Mun mielestä, jos vanhempi hoitaa vauvaa kotona, on myös isommilla lapsilla oikeus olla kotona perheen kanssa, mikäli hän ei käy eskaria tai koulua. Pääperiaatteena se, että vanhemmat huolehtivat lapsistaan itse. Jotkut sitten perustelevat, etteivät pysty hakemaan työtä täyspainoisesti, mikäli lapset eivät ole hoidossa. Se on taas toinen ongelma. Yhteiskunnan pitäisi tukea työntekoon siten että byrokratia kaikkiastaan olisi kevyempi, joustavampi ja työnteko olisi aina kannattavaa ottaa vastaan. Sen ei pitäisi aiheuttaa lisää taloudellisia ongelmia, rahojen odottelua tai katkoksia tuloissa, asumistuen leikkauksia tai päivähoito-ongelmia, ei vaikka ottaisi lyhyenkin työpätkän vastaan. En koskaan ole ymmärtänyt yhtälöä työttömyys tai työvoimapula. Olen kuullut ihmejuttuja työvoimatoimiston toiminnasta, miten siellä ollaan suoranaisesti suututtu jos joku on omatoimisesti hakenut töitä ja vieläpä väärältä alalta jne. Niinkuin pitäisi olla tietty määrä työttömiä. Kaikki kurssit on aika hölynpölyä ja vain tilastojen kaunistelua. Itse olen aina saanut töitä jos olen sitä tarvinnut. Olen ollut ainoastaan yhden kesän lamavuosina kortistossa koulujen välissä ja yhden päivän sen jälkeen, koska se oli pakko olla saadakseni toimia vuorotteluvapaan sijaisena. Silloin työkkärissä asioidessani meinasi palaa käämit ja oikein tunsin päässäni miten kello raksutti tiktak ja silloin päätin, etten enää ikinä mene työvoimatoimiston asiakkaaksi.

Ihmisillä on monesti niin jumittunutta se elämä. Tehdään niinkuin aina on tehty. Ei osata katsoa eikä etsiä luovia ratkaisuja, tai ollaan liian väsyneitä tai sokeita niille. Itse kuulun ihmisiin, jotka ajattelevat luovasti. Jos yksi ovi sulkeutuu, niin luotan aina että toinen ovi avautuu. Menen siitä uudesta avoimesta ovesta. En pelkää opiskelua tai muitakaan elämänmuutoksia, mikäli ne ovat välttämättömiä. Olen muuttanut monta kertaa. Olen ollut sijaisena monessa paikassa. Olen tehnyt monenlaista työtä. Olen opiskellut kaksi ammattia ja oppinut joitakin käytännössä. Ihmisellä pitää olla luovuutta, oma-aloitteisuutta ja rohkeutta elää. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Se vasta lamaakin.

Heh, välillä luulen, että elämäni on tylsää. Sitten kun rupean tarkemmin ajattelemaan, niin se on kaikkea muuta! Oikeasti harvoin on tasaista ja selväjärkistä päivää! Tämäkin aamu alkoi siten että koira oksensi ja lapset sotkivat koiranhoitovuorot keskenään ja lopulta minun piti puuttua asiaan, että koirat saatiin ulkoilutettua asianmukaisesti. Minä kuvittelin viettäväni leppoisan aamun sängyssä, mutta sittenpä nousinkin kahvinkeittoon ja tähän koneelle, kun alkoi taas tekstiä pulputa mieleeni. Ja sen olen oppinut, että hetkessä on elettävä, eli pyrittävä tallentamaan asiat sellaisena kuin ne ovat.

Tästä voisin jatkaakin, että menneisyys on muokannut meidät sellaisiksi kuin olemme ja huomisesta emme tiedä, ja hyvä niin. Itse pyrin elämään tässä ja nyt. Ilman turhia taakkoja menneestä ja tulevasta. Aina se ei onnistu, vaan itsekin kannan niitä taakkoja turhanpäiten, mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa?!? Sen tiedän, että turha taakkojen kantaminen syö vain voimavaroja. Irti on menneestä päästettävä ja luotettava siihen että jokainen päivä kantaa murheen itsestään.

Sitten sananen kiltteydestä. Minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi, kuten äitinikin. Moni, varsinkin mies, tuntuu luulevan että se minun kiltteys jatkuu hautaan asti. Monesti osataan vedota kierästi minun tunteisiin, että minulle tulisi se paha olo ja syyllisyyden tuntemus. Pelkästään sen takia, että näin vanhemmiten olen alannut huolehtia enemmän itsestäni, kuunnella itseäni ja pitää puoliani. Jos mun kuppi kaatuu vuosien ja vuosien jälkeen jonkun ihmisen suhteen, niin onko se ihme tai väärin?!? Yleensä olen jo joka tapauksessa yrittänyt pitää välit kunnossa tavalla ja toisella jo pitkään, mutta jos se toinen haluaa vain ajaa omia etujaan. En suostu enää kynnysmatoksi. Se menneisyydestä, joka liittyy myöskin nykyhetkeen. Suosittelen kaikkia naisia miettimään, mitä he oikeasti tahtovat, kuuntelemaan enemmän itseään. En tarkoita tässä omahyväisyyttä tai ilkeyttä, vaan tasavertaisuutta suhteessa.

Mitä minun päiviini tulee, niin varsin usein tosiaankin ne sisältävät sarjan muuttuvia tekijöitä. Hyvin harvoin päiväni menevät niinkuin suunnittelen tai luulen. Niitä muuttuvia tekijöitä tulee lähinnä ympärillä olevilta ihmisiltä, niin perheenjäseniltä tai tuntemattomilta. Ei ole ollut tavatonta, että lapsella menee pyöränkumi rikki tai edellisenä iltana sanotaan, että äiti, mä tartten huomiseksi uudet sukset! Äitinä ja yksinhuoltajana olen joutunut painimaan mitä kummallisimpien ongelmien kanssa. Monesti tuntuu, että loppuu yksinkertaisesti järki! Haluis vaan vetää peiton korville ja unohtaa kaiken. Sen taatusti tiedän, etten ikinä olisi osannut kuvitella mitä äitiys on. Millaisia erilaisia juttuja se voikaan tuoda tullessaan. En arvannut että katson lapsuuteni piirrettyjä uudestaan tai Pikku Kakkostakaan. En arvannut laulavani lapsuuteni lastenlauluja tai joutuvani seuraamaan Teletappeja niin monta kierrosta kuin lapsia on siunaantunut. En arvannut myöskään niitä huonoja yllätyksiä, mitä äitiys on myöskin tuonut tullessaan. Pahin niistä on tietysti se, että jouduin eroamaan lasteni isästä, mitä en koskaan nuorena osannut kuvitella tapahtuvan. Suurin syy oli kuningas alkoholi tähän, ja sen tuomat lieveilmiöt. Nykyään lapset eivät juuri tunne isäänsä, kun tämä asuu kaukana, eikä pysty taloudellisesti juurikaan osallistumaan lasteni elämään. Puhelinkin on keksitty, tai tietokone, muttei piuhat ilmeisesti kulje isältä lapsille, mikä on todella surullista. 

Sosiaalinen media, lähinnä facebook, on tuonut perin kummallisia asioita elämääni. Sekä hyviä että huonoja. Joskus saattaa työkaveri kysyä kesken unien, että saakohan puutarhamyymälästä jo orvokkeja?!? No mistäs minä tiedän, kun en mikään hortonomi ole! Joskus tuntuu että minulla pitäisi olla aina vastaukset valmiina ihan kaikkeen. Moni ei viitsi nähdä itse sitä vaivaa, minkä minä olen joutunut näkemään monen asian suhteen. Paras esimerkki siitä on tämä tietokoneella puuhastelu, sillä ei minullekaan kukaan ole niitä asioita opettanut, vaan kaiken olen kantapään kautta opetellut itse. Takaisin faceen, niin yksi murheenkryyni siellä on lähinnä miehet, jotka ei osaa pysytellä sopivuuden rajoissa, vaan kaikenlaista törkypostia on tullut. Olen lukuisia miehiä joutunut laittamaan estolistalle suojellakseni itseäni. Myöskin joitakin naisia, kun en syystä tai toisesta ole jaksanut lukea turhaa nokkimista. Myöskin suojellakseni itseäni ja omaa jaksamistani. Minusta on yksinkertaisesti parempi olla hiljaa, jollei ole mitään hyvää sanottavaa. Enkä ymmärrä sitäkään, kun nykyään ei kunnioiteta parisuhdetta, kihloja tai aviota, vaan tungetaan surutta siihen väliin. Yleensähän tällainen toiminta kertoo sen tekijän omasta huonosta olosta tai kateudesta. Ihmiset itsessään ovat siinä pelkkiä pelinappuloita. Olen myöskin saanut ihan käsittämättömiä haukkuja facessa niin ryhmissä kuin seinilläkin. Yleensä ne haukkujat ovat olleet ihmisiä, jotka eivät tunne minua ollenkaan. Tiedän olevani persoona ja monesti varmaan ärsyttäväkin sellainen, muttei sekään oikeuta kohtelemaan toista sosiaalisessa mediassa miten sattuu. Tästä kaikesta johtuen katson nykyään aika tarkasti kaverilistani, koska haluan myöskin olla omassa rauhassa sosiaalisesta mediasta huolimatta.

Usein vitsailen, että kaikki tiet johtavat luokseni! Tämä tarkoittaa sitä, että kainaloni on perin suosittu paikka. Sinne jonottaa lapset, koirat ja rakkaanikin. Minulla ei ole koskaan yksinäistä. Ja jos välillä saankin olla yksin, niin ne hetket on minulle henkireikiä. Pidän esim. itsenäisestä työstäni, kun suurimman osan ajasta saan olla yksin ja tehdä työni siinä järjestyksessä kuin itse haluan. En yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kaikkia naisten juttuja siivouksista, ikkunanpesuista, ruuanlaitosta, leivonnasta ja dieeteistä. Usein tunnen olevani enemmän mies, kun kukat on mulle aivan sama tai verhot on mulle aivan sama. Minulle riittää se, että isot rattaat pyörii ja hommat skulaa pääosin niinkuin pitää. Kaikki muu piiperrys on ihan turhaa. Toki jokainen saa piipertää miten haluaa, mutten myöskään halua, että minulle tullaan sanomaan miten minun pitäisi elää, koska en sano niin muillekaan.

 

Moikka kaikille! Olen uusi täällä ja olen jo hetken kokenut sellaista "synnyttämisen tuskaa", kun sisällä on kuplinut tarve luoda jotain uutta, mutten oikein tiennyt mitä ja lopulta päädyin kirjoittelemaan tänne. Kirjoittaminen on ollut lähellä sydäntäni aina, mutta viime vuosina se on kyllä jäänyt minimiin ja välttämättömyyksiin, joten jotenkin tuntuu ettei sitä oikein osaa. Monesti muulloinkin tuntuu, että tekee mitä tahansa, niin joku muu osaa tehdä sen paljon paremmin. En ole nytkään ehtinyt yhtään silmäillä toisten blogeja, että miltä ne oikein näyttää, mutta kirjoittamaan piti nyt heti päästä.

Mitäs kertoisin itsestäni? Olen maalaistalon tyttö alunperin ja erinäisten mutkien kautta päädyin taannoin Keskustapuolueen jäseneksi. Samaten olen seurakuntani kanssa arponut, että mikä se minun osoitteeni on ja nyt olen löytänyt sellaisen seurakunnan jossa haluan olla. Hengelliset asiat siis ovat myös minulle tärkeitä. Monta muutakin asiaa olen kokeillut ja kantapään kautta huonoksi todennut, eli monia virheitäkin on tullut tehtyä ja niistä toivottavasti opittua. Minulla on sellainen tyyli, etten jää tuleen makaamaan, eli jos yksi ovi sulkeutuu, niin luotan siihen että toinen ovi avautuu, ja olen valmis menemään siitä.

Minulla on monta lasta ja olen siis tällä hetkellä yksinhuoltajaäiti kädet täynnä työtä. Elämä on todellakin mennyt hyvin toisin miten sen nuorena haaveksin ja monesti ihmettelen, että mikä kaiken tarkoitus oikein on. Nyt on elämän ruuhkavuodet, eli koti vielä hetken täynnä lapsia ja sitten on huolta myös vanhenevista vanhemmista ja muistakin sukulaisista vaihtelevat määrät. Ja perheeseeni kuuluu myöskin kaksi rakasta pikkukoiraa, joista on toki oma vaivansa, mutta myös ilonsa. Leipäni ansaitsen hoitotyössä ja vapaa-ajalla harrastan kaupankäyntiä, liikuntaa, lasten ja koirien kanssa touhuamista, omakotitalon vaatimia hommia sisällä ja ulkona ja sitten myöskin käsitöitä ja musiikin kuuntelua. Seurakunnassa tai muissa tilaisuuksissa ehdin aika huonosti välillä käydä. Sitten myöskin seurustelen kiltin ja mukavan miehen kanssa ja olemme olleet vasta alle vuoden yhdessä, mutta näyttää siltä että tämä on kestävää sorttia tämä seurustelu ja lapsetkin hyväksyvät sen. Se on minulle tärkeä asia.

Olisin kiinnostunut hyvin monista asioista, mutta asiat on toki laitettava tärkeysjärjestykseen ja keskityttävä niihin mitkä kulloinkin ovat tärkeimpiä. Joka päivä pitää valita mitä tekee, vai tekeekö mitään ja lepää. Ei tässä ainakaan nuoremmaksi tule ja keho alkaa kyllä ilmoitella tavalla tai toisella, jos on levon paikka. Joskus särkee päätä ja joskus jotain muuta kohtaa, eli on pakko vaan levätä. Tiedän että elämäni muuttuu aika tavalla lähivuosina, kun lapsetkin alkavat lentää pesästä ja sitä vaan ihmettelee että mihin se aika oikein lensi ja miten sitä osaa sitten olla. Tiedän ettei huoli lapsista lopu koskaan ja toisaalta on helpompaa huolehtia heistä kun he ovat vielä lähellä emon siipien alla. Toivon sydämestäni, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, lapseni olisivat oppineet sellaisia elämänarvoja, että menestyisivät elämässä. Vanhin lapsista on kirjoittanut tämän talven aikana ja meillä onkin tulossa ensimmäiset ylioppilasjuhlat kohta ja samaten lapsi käy autokoulua. Se on tiennyt äidille lisää töitä ja huolta, että saa kaikki asiat ajallaan hoidettua. Toivon että lapseni on valmis lentämään omilla siivillään sitten ensi syksynä, kun on aika lähteä kotoa.